Mukoseele koiralla

Erityisesti shetlanninlammaskoirilla on todettu taipumusta mukoseele-nimiseen muutokseen sappirakossa. Mikä tämä vaiva oikein on ja mitä siitä tiedetään tällä hetkellä?

Sappirakon normaali toiminta

Maksa tuottaa sappea, joka kulkeutuu maksatiehyeitä pitkin sappirakon tiehyeeseen ja siitä edelleen sappirakkoon. Sappirakko toimii sapen varastopaikkana, väkevöi sappea ja muokkaa sen koostumusta. Koiran syödessä sappirakko supistuu ja tyhjenee sapenjohdinta pitkin ohutsuoleen. Ohutsuolessa sappi auttaa ravinnon rasvojen pilkkomisessa.

Mikä on mukoseele?

Mukoseelessa sappirakkoon kertyy tiivistynyttä sappea tai limaa. Tämä voi johtaa sapen kerääntymiseen maksaan, sappiteiden tukoksiin, sappirakon tulehdukseen ja lopulta sappirakon puhkeamiseen. Sappirakon puhkeaminen on hengenvaarallinen tila, joka vaatii välitöntä hoitoa.

Mukoseeleen on viime vuosikymmeninä sairastunut yhä enemmän koiria. Mukoseelea on havaittu erityisen paljon shetlanninlammaskoirilla, kääpiösnautsereilla, cockerspanieleilla ja chihuahuoilla (myös muita rotuja mainitaan osassa tutkimuksista). Sairastunut koira on tyypillisesti vanhempi yksilö, sairastuneiden keski-ikä on noin yhdeksän vuotta. Nuorikin koira voi sairastua.

Taudin oireet ovat vaihtelevia. Oireita voivat olla esimerkiksi oksentelu, voipuneisuus, ruokahaluttomuus, vatsakipu, ikterus eli keltaisuus sekä runsas juominen ja virtsaaminen. Koirat voivat olla myös oireettomia.

Mukoseelea pidetään monisyysairautena eli sen puhkeminen on monen tekijän summa. Ei tiedetä, miten tauti tarkalleen kehittyy tai mitkä tekijät sen aiheuttavat. Taudilla on havaittu selvä rotualttius, minkä takia perinnöllistä herkkyyttä sairastumiseen pidetään todennäköisenä, ainakin shetlanninlammaskoirilla. Tätä tukee havainto tilastollisesti merkitsevästä yhteydestä geenin ABCB4-mutaatiossa ja mukoseeleen sairastuneissa koirissa. Toisessa tutkimuksessa samaa yhteyttä ei kuitenkaan havaittu, eli asiasta ei ole varmuutta. Mukoseele yhdistetään tiettyihin endokriinisiin eli umpieritysjärjestelmän sairauksiin, kuten lisämunuaisen liikatoimintaan (Cushingin tauti), kilpirauhasen vajaatoimintaan ja korkeisiin veren rasva-arvoihin. Niinpä sekä geneettiset että aineenvaihdunnalliset tekijät vaikuttanevat taudin syntyyn. Myös sappirakon heikentyneen liikkuvuuden on todettu altistavan mukoseelelle. On näyttöä siitä, että tietyt lääkeaineet, kuten eräissä ulkoloislääkkeissä käytetty imidaklopiridi, voisivat joskus olla osatekijöinä taudin puhkeamiseen.

Mukoseele voidaan diagnosoida ultraäänitutkimuksella. Mukoseeleen viittava löydös on eriasteinen, hyperkaikuinen liikkumaton sakka sappirakossa. Verinäytteissä todetaan usein kohonneet maksa-arvot, ei kuitenkaan aina.

Hoitovaihtoehdot – leikkaus vai ei?

Mukoseelen hoitovaihtoehdot ovat sappirakonpoistoleikkaus tai lääkitys yhdistettynä sappirakon seurantaan ultraäänitutkimuksella, aluksi 1-2 kuukauden välein. Lisäksi ruokavalio muutetaan vähärasvaiseksi. Jos sappirakko on puhjennut tai koiralla on hyvin voimakkaat yleisoireet, ainut mahdollisesti pelastava hoito on leikkaus. Usein leikattukin koira tarvitsee loppuelämäkseen lääkityksen.

Nykyisen tiedon valossa ultraäänilöydökset eivät ole luotettava työkalu sen arvioimiseen, mikä on sopiva hoitomuoto milloinkin. Toisin sanoen ultraäänilöydösten perusteella on mahdoton ennustaa, miten tauti etenee milläkin yksilöllä. Lisätietoa tarvittaisiin siitä, miten mukoseelen voisi todeta hyvin varhaisessa vaiheessa ja miten varhaisessa vaiheessa aloitettu lääke- tai leikkaushoito vaikuttaisi taudin kulkuun ja ennusteeseen.

Mikäli ultraäänitutkimuksessa todetaan koiralla mukoseele sappirakossa, ottaa eläinlääkäri lisäksi koiralta verinäytteen. Verinäytteestä tutkitaan yleensä ainakin maksa-arvot (ALAT, AFOS, GGT), munuaisarvot, albumiini, elektrolyytit, rasva-arvot, CRP ja kilpirauhasarvot. Lisäksi oireilevalta koiralta poissuljetaan Cushingin tauti.

Kirjallisuus pitää leikkausta parhaimpana hoitomuotona. Lääkehoidolla (yleisimmin ursodeoksikoolihappo) olevista mukoseelepotilaista ei ole kattavia seurantatutkimuksia, eli lääkehoidon tehosta ei vielä tiedetä tarpeeksi, jotta sitä voitaisiin suositella. Sappirakonpoistoleikkauksissa kuolleisuus on aiemmissa tutkimuksissa ollut melko korkea, lähteestä riippuen 22-40 %. On myös verrattu leikkaushoidon kuolleisuutta oireettomien ja oireilevien koirien välillä. Tuossa tutkimuksessa oireettomien/lieväoireisten koirien kuolleisuus leikkaushoidolla oli vain 2%, kun taas voimakkaasti oireilevilla koirilla se oli 20%. Tämä voisi kannustaa aikaisempaan leikkauspäätökseen.

Erityisesti vanhempien aiheesta tehtyjen tutkimusten osalta tulee muistaa, että  potilasmateriaali on usein valikoitunut sairaaloihin siten, että mukana on enemmän vakavammista tautimuodoista kärsiviä, jo voimakkaasti oireilevia koiria. Tästä syystä leikkauksen ennustekin on heikompi näissä tutkimuksissa. Vaikka kirjallisuudessa onkin raportoitu ainakin muutamista koirista, joiden mukoseele on parantunut lääkityksellä, niin varmaa näyttöa sen tehosta ei ole. Riski lääkehoidossa on se, että mukoseelen vakavimmat seuraukset, kuten sappitietukokset ja sappirakon puhkeaminen, voivat kehittyä nopeasti ja vähäoireisesti. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka suuren riskin mukoseele aiheuttaa sappirakon puhkeamiselle. Lähteestä riippuen todennäköisyys voisi vaihdella 23- 60 % välillä. Tutkimustieto asiasta on kuitenkin vähäistä.

Eläinlääkäri Tuulikki Laalon lisensiaatin tutkielmassa on selvitetty Yliopistollisessa eläinsairaalassa hoidettujen mukoseelepotilaiden toipumista sappirakonpoistoleikkauksesta. Laalon tutkielman aineisto koostui 36 koirasta, joiden sappirakko oli poistettu vuosien 2013-2017 aikana. Tutkielmassa havaittu kuolleisuusprosentti on huomattavan pieni – vain kuusi prosenttia eli kaksi koiraa – verrattuna moniin ulkomaisiin tutkimuksiin. Lisäksi molemmilla lopetetuilla koirilla todettiin kuolemanjälkeisissä tutkimuksissa mukoseelen lisäksi muu vakava sairaus. Laalon tutkielmassa mahdolliseksi syyksi matalaan kuolleisuusprosenttiin pohditaan eläinlääketieteen kehittymistä sekä tutkimuksessa olleiden koirien melko hyvää kuntoa ennen leikkausta. Ulkomaisissa tutkimuksissa monissa aineistossa on mukana koiria, joiden sappirakko on leikkaushetkellä jo puhjennut tai niiden yleiskunto on heikko. Maalaisjärjelläkin ajateltuna on loogista, että tällaiselle koiralle leikkaus on suurempi riski kuin hyväkuntoiselle. Toivottavasti tästä aiheesta julkaistaan lisää tutkimustietoa lähivuosina.

Hyvä uutinen on, että pitkäaikaisennustetta leikkauksesta selvinneillä koirilla pidetään erinomaisena. Sappirakonpoiston aiheuttamia haittavaikutuksia ei ole juuri tutkittu, mutta sappirakolla ei ole mitään sellaista tehtävää, joka olisi välttämätön koiran elämiselle ja olemiselle.

Mitä kannattaa tehdä, jos epäilee koirallaan mukoseelea?

Mukoseelen voi todeta luotettavasti ultraäänitutkimuksella. Jos epäilee koiralla mukoseelea, kannattaa hakeutua sellaisen eläinlääkärin vastaanotolle, jolla on kokemusta sappiteiden sairauksien diagnosoinnista. Jos leikkaushoito tulee kyseeseen, on hyvä valita klinikka, jossa on kokemusta nimenomaan sappirakonpoistoista, sillä toimenpide ei ole rutiinileikkaus. Hätätilanteessa ei saa kuitenkaan jumittua pohtimaan sopivaa hoitopaikkaa – revennyt sappirakko edellyttää välitöntä hoitoa, ja nopein apu on silloin paras apu.

Ennaltaehkäisy

Koska on arvoitus, miksi jotkut koirat sairastuvat mukoseeleen, ei ole suoria vastauksia siihenkään, miten tautia voi välttää. Kuten kaikkiin sairauksiin paras ennaltaehkäisy on huolehtia koiran hyvästä yleisvoinnista tarjoamalla sille sopivaa ravintoa sekä riittävästi liikuntaa ja lepoa. Mikäli koiralla todetaan muu umpieritysjärjestelmän tai aineenvaihdunnan sairaus, on tärkeää huolehtia sen hyvästä hoitotasapainosta. Mikäli koira saa mukoseeleen viittaavia oireita, kannattaa aina muistuttaa eläinlääkärissä, että myös sappirakko ultrataan. Imidaklopridia sisältävien ulkoloishäätölääkkeiden käyttöä voi välttää, vaikkakaan imidaklopridi yksinään ei ole aiheuttaja mukoseelelle. Aivan tuoreessa tutkimuksessa on havaittu viitteitä siitä, että alhainen D-vitamiinitaso voisi olla yksi mukoseelelle altistava tekijä. Tästä ei voi vetää johtopäätöstä, että mukoseelen puhkeamisen voisi estää D-vitamiinilisällä, mutta löydös korostaa laadukkaan ravinnon merkitystä. Ravinnon rasvapitoisuuteen kannattaa kiinnittää huomiota – myös puruluiden ja makupalojen. Esimerkiksi siankorva on erittäin rasvainen purtava.  Myös esimerkiksi juustonpaloista voi huomaamatta kertyä suuri määrä rasvaa.

Jutun on kirjoittanut ELL Aino Patjas, ja se on julkaistu myös Shetlanninlammaskoirien jäsenlehdessä.

 

Lue myös